Juhon blogi: Laukaan luoteiset kylät

21.07.22 | Ajankohtaista, Blogi, Pyöräile kylille

Taivas repeää ja sataa kaatamalla. Sateen pitäisi rauhoittua muutaman tunnin päästä. Ajattelen että sillon on tosin jo hieman myöhäinen ajankohta. Mieleeni syntyy ajatus iltapalasta Kuusaankosken nuotiopaikalla retken yhteydessä. Ei haittaa, vaikka menisi myöhään. Onhan sitä ennenkin iltahämärässä poljettu tuntemattomilla teillä. Paljastan, etten ole koskaan polkenut Kuusaankoskelta Hitonhaudalle ja Vehniälle. Nyt tulisin tekemään sen!

Lähtisin matkaan ilta-auringon ollessa vielä korkealla. Reitille pystyisi siirtymään linja-autolla joko Laukaaseen tai Tikkakoskelle, josta on muutaman kilometrin matka Vehniästä lähtevälle reitille. Bussi 41 kulkee läpi päivän ilta kymmeneen asti Jyväskylä – Laukaa väliä. Lisäksi bussi 22 kulkee noin keskiyöhön asti Jyväskylä – Tikkakoski väliä. Harkitsen linja-autoa. Se olisi erinomainen vaihtoehto näin illalla liikkuessa.

Päädyn silti pyörään. Poljen siten Jyväskylästä Laukaaseen, niin että ehdin Laukaassa käymään vielä kaupassa. Tämä on hyvä suunnitelma, ajattelen ääneen. Laukaahan on saanut uuden mahtavan pyöräyhteyden Jyväskylästä ja eteneminen on mukavaa uutta pyörätietä pitkin. Autollakin pääsisi Laukaaseen muutamassa kymmenessä minuutissa. Pyörällä menee noin tunti.

Jyväskylästä Kuusankoskelle

Poljen kevyesti Laukaaseen Vihtavuoren kautta. Uutta pyörätietä on mukava painella kohti Laukaata. Matka sujuu yllättävän nopeasti. Pian huomaan jo Laukaan paloaseman historiallisen paloauton tervehtivän yhdessä mäkeen valkoisista kivistä muodostetun LAUKAA taideteoksen kanssa. Ilta on vielä sen verran nuori, että käyn kaupassa hakemassa evästarpeita Kuusaankosken taukopaikkaa ajatellen. Teen ostokset ja suuntaan pohjoiseen kohti kanavaa. Pyörätie kulkee tutusti Peurungan risteykseen, jonka jälkeen jatkan pari kilometriä maantien laitaa Varjolan ja kanavan risteykseen asti. Minulla ei ole mikään hoppu. Pyörittelen mukavasti eteenpäin ja jätän Laukaan keskustan taakseni. Peurungan jälkeinen maantien laita on tuttu monelta Pyöräile kylille -reitiltä, se on hyvin ajettavissa pientareen ansiosta. Pian olenkin jo Varjolan risteyksessä.

Kuusankosken kuohunta jylisee hiljaisen kapean metsän takaa. Olen innoissani näkemään kosken kuohut jälleen! Käännyn kanavan ylittävälle pyörätielle ja mitä näenkään. Koski pauhaa kevyen sillan molemmin puolin ja alajuoksuun on syntynyt uskomattoman näköinen usvaharso. Lokit ja muut linnut pyörivät harson siimeksessä ja tekevät laskuja veteen. Näkymä on keskisuomalaisessa mittakaavassa pysäyttävä. Tunnen ihollani veden kuohunnasta ilmaan kulkeutuvaa raikkautta. Muistan aiemmilta retkiltä välisaaressa sijaitsevan kotoisanoloisen nuotio- ja laavupaikan.

Kurvaan pienen polun alas nuotiopaikalle. Paikka on siistissä kunnossa, joku on tuonut itämaisen maton laavuun tuomaan lisämukavuutta yöpyjille. Tarkastan puuliiterin ja oven takaa paljastuu yllättävä näky – tyhjää täynnä! Ohhoh, paikan puuhuolto on ilmeisesti tauolla. Noh joudun hylkäämään suunnitelman nuotion valosta paikalla, ainakin osittain. Askartelen öljytonnikalapurkin ja paperinpalan avulla itselleni jo armeija-ajoilta tutun ”sissitonnikalan”. Tonnikalapurkin öljyn ja siihen upotetun paperinpalan avulla loihdin itselleni hätänuotion, joka valaisee nuotiopaikkaa suuren öljylampun voimalla. Istuskelen omatekemälläni nuotiolla tovin odotellen liekin sammumista. Lopputuloksena on lämmin tonnikalaeväs. Eväiden jälkeen matka jatkuu. Koskisillan molemmin puolin on alkanut syntyä vedestä nousevaa usvaa, vaikka aurinko on vielä hieman horisontin yläpuolella. Taivaan värit kosken yllä ovat kuin taideteoksesta.

Ilta alkaa

Jatkan Kuusaalta lännen suuntaan jatkuvalla tiellä. Tie on hiekkainen metsätie, joka johtaa Valkolaan. Ohitan Varjolan majoitusalueen. Isot tyylitellyt kyltit ja mökkinimet luovat majoitusalueelle todellista matkailuyrityksen tuntua. Paikka on herkullinen pyörämatkailijan näkökulmasta. Katselen ikkunoista kuultavaa valoa hämärtyvässä rantamaisemassa. Ilmeisesti mökit ovat varattuna. Matka jatkuu syvemmälle metsään. Ohitan Luken eli kalatutkimuslaitoksen. Peurunkajoen varrelle rakennettu tutkimuslaitos on alueen mittakaavassa valtava ja näyttää lähinnä hiihtokeskukselta jyrkän ja jylhän Multamäen kupeessa.

Multamäki nousee maisemassa niin korkealle, että näkymä vuorelle näyttää hieman ulkomaiselta. Järven rannasta kohoava vuori on noin 210 m korkea ja sen rinteillä mutkittelisi erinomaiselle näköalapaikalle vievä luontopolku. Kapea tie kurvaa ihan rannan tuntumaan. Vesirajasta saa erityisen tuntuman vuoren maisemaan. Jatkan matkaa. Huomaan, että viistoittain putoavassa maisemassa tielle on noussut jännittävä usva. Valkoinen usva näyttää kuin valuisi hiljalleen viisteisessä maastossa tien yli hentona harsona. Osittain usvakerros on niin sakea, että joudun tähystämään tien pintaa hieman tarkemmin kuoppien varalta. Päällysteen ja hiekkapinnan laatu on ollut kuitenkin siedettävää. Välillä usva ohenee ja välillä se on pakkautunut tiiviimmin tien ylle. Jatkan matkaa metsätiellä vuorottelevassa näkyvyydessä. Huomaan välillä tiellä loikkivan sammakoita.

Satunnaisissa pihapiireissä on massiivisia parru- ja hirsikasoja siisteissä pinoissa. Tuoksuu metsätaloudelle tyypillinen märkä ja pihkainen tuoksu. Pian myös metsään alkaa piirtymään järjestelmällisyyttä ja suoria puustorivejä. Olen saapunut Valkolaan. Kylässä on suuri, yli 100-vuotias kyläkoulu ja aktiivisena toimiva Valkolan kyläyhdistys, joka järjestää kaikenlaisia tapahtumia. Valitsisin jonkun alueen ihanista uimarannoista takuulla lepopaikaksi, jos aurinko olisi vielä ylhäällä. Valkola on miellyttävä kohde pyöräiltäväksi, vaikka mitään palveluita kylällä ei oikeastaan ole. Aiemmin näkemäni kalatutkimuslaitos on yksi voimakkaimmista alueen työllistäjistä ja itse kylän tunnetuin nähtävyys on Hitonhauta, jonne suuntaisin seuraavaksi.

Hitonhauta

Hitonhauta on jääkauden aikana muodostunut rotko Valkolan koululta noin 5 km päässä. Rotko on hyvin vaikuttava näky, se on päätynyt lukuisiin retkeilyoppaisiin Keski-Suomen Must-see retkeilykohteisiin. Se on niin maisemalliselta kuin geologiselta arvoltaan mielenkiintoinen. Noin 800 metriä pitkän rotkon seinämät nousevat 10–20 metriin. Rotkon leveys on 30–40 metriä. Valittelen itselleni, että näin pimeässä ja huonoilla kengillä minulla ei ole mitään asiaa Hitonhaudan alueelle. Tehokkaat ajovaloni saisin kyllä käsivaloiksi, jos päätyisin jalkautumaan. Paikan lähelle pääsee Hitonhaudantietä pitkin, mutta loppumatkasta on moottoriajoneuvolla ajo kielletty.

Laskettelen Valkolasta suoraa ja päällystettyä Valkolantietä alle kilometrin ja näen kääntymisestä muistuttavan varastohangaarin. Myös tienviitta osoittaa Hitonhaudalle. Poljen hiekkaisen maankaatopaikan läpi. Hiekkaiset alueen avoimet kukkulat ja dyynit ovat usvan peitossa. Jatkan suorarivisten talousmetsien lomassa ja jälleen iso Hitonhauta -kyltti yllättää. Tässä kohtaa harkitsen poikkeamaa. Horisontin taakse laskeneen auringon valoa on vielä hieman jäljellä, mutta se ei riittäisi paluuseen. Teen päätöksen jättää Hitonhauta seuraavaan kertaan, kun olen aikaisemmin liikkeellä. Jatkan matkaa ja metsän siimeksessä olevan järven pinta tuikkii viimeisiä taivaan oranssihtavia sävyjä puiden lomasta. On rauhallista. Tie kapenee jälleen ja reunat metsiköityvät tiheiksi. Mutkittelen hämärässä metsässä hetken ajan. Edessäni alkaa pitkä suora, jonka loppupäässä siintää valtaisa mäki metsän katolle. Alan kavuta porrasmaista mäkeä ylös. Jyrkkyyttä on, mutta nousu taittuu pikkuhiljaa. Vaikuttaa, että olen kiivennyt reitin korkeimmalle kohdalle. Puuskutan ja vedän hetken happea. Tien keskelle jähmettynyt lintu lehahtaa yllättäen läheisen puuston suojaan.

Villisti kasvavan metsämaiseman vastapainona on raivattuja hakkuuaukeita. Niiden alaston rajuus muistuttaa pohjoisen korpimaisemista ja todellisista erämaista.  Metsänkasvu ei ole onnistunut palauttamaan puita mäelle. Muutama pystyyn jätetty koppelo muodostaa terävälinjaisia siluetteja taivasta vasten. Siellä täällä pilkistää myös rakennuksia. Mäkikylä -nimestä voi päätellä, että harvojen rakennuksien jälkeen alkaa alamäki. Pudottelen Vehniää kohti. Reitillä on helppo pysyä, sillä risteyksissä oikea suunta näyttää aina ajettavimmalta.

Vehniän Iso-Hirvasen järven länsipuolinen maasto on hankalaa, tasaisia kohtia on vähän. Rinteille on rakennettu pikkumökkejä laikuttamaan mutkittelevan kylätien molempia puolia. Äänimaisema muuttuu hiljaisesta metsästä uuteen: alkaa kuulua raskasta moottorin huminaa ja ujeltavaa ääntä metsän takaa. Tasaisesta, mutta kaukaisesta liikenteen kohinasta päättelen, että lähestyn Nelostietä ja Vehniää.

Vehniä ja retkipyöräilyn ekonomia – päätös paluusta

Laskeudun metsäiseltä mäeltä tasaiselle niittyaukealle. Näen Nelostien risteävän menosuuntani kanssa ja täyspitkät sivuvalaistut rekka-autot suihkivat pikatiellä molempiin suuntiin. Rekoista kuuluu ujeltava ääni, joka muistuttaa minua aikaisemmista Euroopan pyöräretkistäni. Kuvittelen, että moisen massiivisen ajoneuvon näkeminen aikaisemmilla Mäkikylän metsäteillä puulastissa olisi ollut uskomaton tapahtuma, kun pimeä metsä valaistuisi tiellä kulkevan valonlähteen ansiosta. Alitan nelostien autolla ajettavan rummun läpi ja ajelen yöhön hiljentyneen kylän poikki pohjoiseen. Vehniä on Laukaan kunnan suurin kylä, jossa asuu noin 1000 asukasta. Sadat taloudet ovat levittäytyneet laajalle alueelle valtatien molemmin puolin. Laukaan torpparikylästä historiallisen kauppareitin varrelle kehittynyt Vehniä on edelleen pikatien ansiosta helppo saavuttaa. Voin kuitenkin kuvitella, että pienemmille kyläteille kääntyvä ja sieltä tuleva liikenne on aiheuttanut liikenneturvallisuuteen haasteita historiassa, kun kylän läpi on pyyhkinyt tuhansia, ellei kymmeniätuhansia moottoriajoneuvoja päivittäin. Liittymiä on onneksi rakennettu. Vuoden 2022 alusta alkaen Vehniälle on Jyväskylästä päässyt koko matkan moottoritietä pitkin. Täältä olisi myös helppo lähteä kauemmas maailmalle, sillä olen Tikkakosken lentoasemasta vain viiden kilometrin päässä.

Ihmettelen hetken uutuuttaan kiiltävää infraa ja mietin, miten logistiset ratkaisut muuttavat alueiden historiaa ja mielenmaisemaa. Siirryn nelostien ylittävälle sillalle ja katselen kaukaisuuteen jatkuvaa kirkkaasti valaistua moottoritietä. Tehokas infra on elintärkeää kansalaisille ja elinkeinoelämälle. Nelostie luo merkittävän kontrastin hiekkaisten, mäkisten ja metsiköitten pimeydessä kiemurtelevien tukkiteiden vieressä. Tuntuu hetken siltä, että olisin polkaissut uinuvan Vehniän kylätien läpi tulevaisuuden pikatielle.

Katson karttaa. Ilta on kääntynyt jonkin aikaa sitten yöksi ja auringonvalo on kadonnut. Pyöräile kylille -reitti jatkaisi takaisin Laukaaseen noin 15 km kun laskeutuisin Alapohjantietä vähän ja lähtisin päällystetyllä suoralla kohti itää. Huomaan pienen kylmyyden vaivaavan. Lämpötila on enää noin kymmenen celsiusastetta. Alan näkemään valinnoissani ekonomisia piirteitä. Retkipyöräilyhän on ekonomiaa eli matkan taloudellisten tekijöiden laskemista. Ekonomisessa ajattelussa on otettava huomioon kilometrit, mäet, nopeus ja niiden suhteuttaminen jaksamisen, eväiden ja nesteen riittämiseen – jopa paristojen ja akkujen riittämiseen. Laskelmissa on myös otettava mukaan tällä kertaa lämpötasapaino ja oma motivaatio. Alapohjantien risteyksestä on suora ja mukava pyörätie lähes Jyväskylään asti. Se olisi vain 21 kilometriä. Jos kääntyisin Laukaaseen, minulla menisi vielä kaksi tuntia ja kotimatka pitenisi 15 kilometriä. Laukaaseen johtava tie on leveä ja päällystetty. Sen varrella on kuitenkin lähinnä tasaisesti metsää ja Peurungan golfkenttä. Kuu loistaa ja valaisee risteysaluetta. Teen päätöksen jatkaa kotiin. Yhteismatkaa tulisi kertymään noin 75 kilometriä, joka on jo mielestäni mukava retkimatka. Olisin voinut tehdä osan matkan siirtymästä bussilla, mutta tällä kertaa päädyin ajamaan Jyväskylästä Laukaaseen. Nyt kun toistan itselleni kysymyksen, onko mitään järkeä enää painella kuunvalossa tuttua tietä Laukaaseen, päädyn valitsemaan suoremman kotiinpaluun, koska kylmyys alkaa vaivata toden teolla pysähdyksissä.

Etenen suurella vauhdilla tasaista ja sulavaa pyörätietä Alapohjantien vierellä. Nautin valinnastani. Usva ja valot luovat tielle eteerisiä ja kelmeitä valoilmiöitä sumuharsoon. Peltojen ylle on muodostunut kevyt usvavaippa, ja katuvalojen valaisemat kosteat usvaseinämät luovat rytmitystä. Ohitan Tikkakosken ja paahdan sileää pinnoitetta retkeni kovimmilla nopeuksilla. Ajattelen lämpimän suihkun kautta nukkumaan pääsemistä.

Laukaan luoteiset maisemakylät – retkireitti on ollut miellyttävä ja mukavalla pyörätiellä etenen niin automaatiolla, että voin summata retken kokemuksia ja ajatella mielessäni alueiden kehittymisen kaarta. Retki on ollut mielenkiintoinen ja tarjonnut hyviä kokemuksia. Aina ei mielestäni tarvitse lähteä polkemaan valoisan aikana. Pimeäajo laajentaa retkipyöräilijän kokemusmaailmaa. Pimeys ja yön rauhallisuus luo perspektiiviä pyöräilyn elementteihin: lämpöön, valoon, liikenteeseen ja ääneen. Yöllinen pyöräretkeily opettaa arvostamaan päivän vaiheiden moninaisuutta ja olemista läsnä muuttuvassa hetkessä.