Taivas repeää ja sataa kaatamalla. Sateen pitäisi rauhoittua muutaman tunnin päästä. Ajattelen että sillon on tosin jo hieman myöhäinen ajankohta. Mieleeni syntyy ajatus iltapalasta Kuusaankosken nuotiopaikalla retken yhteydessä. Ei haittaa, vaikka menisi myöhään. Onhan sitä ennenkin iltahämärässä poljettu tuntemattomilla teillä. Paljastan, etten ole koskaan polkenut Kuusaankoskelta Hitonhaudalle ja Vehniälle. Nyt tulisin tekemään sen!

Lähtisin matkaan ilta-auringon ollessa vielä korkealla. Reitille pystyisi siirtymään linja-autolla joko Laukaaseen tai Tikkakoskelle, josta on muutaman kilometrin matka Vehniästä lähtevälle reitille. Bussi 41 kulkee läpi päivän ilta kymmeneen asti Jyväskylä – Laukaa väliä. Lisäksi bussi 22 kulkee noin keskiyöhön asti Jyväskylä – Tikkakoski väliä. Harkitsen linja-autoa. Se olisi erinomainen vaihtoehto näin illalla liikkuessa.

Päädyn silti pyörään. Poljen siten Jyväskylästä Laukaaseen, niin että ehdin Laukaassa käymään vielä kaupassa. Tämä on hyvä suunnitelma, ajattelen ääneen. Laukaahan on saanut uuden mahtavan pyöräyhteyden Jyväskylästä ja eteneminen on mukavaa uutta pyörätietä pitkin. Autollakin pääsisi Laukaaseen muutamassa kymmenessä minuutissa. Pyörällä menee noin tunti.

Jyväskylästä Kuusankoskelle

Poljen kevyesti Laukaaseen Vihtavuoren kautta. Uutta pyörätietä on mukava painella kohti Laukaata. Matka sujuu yllättävän nopeasti. Pian huomaan jo Laukaan paloaseman historiallisen paloauton tervehtivän yhdessä mäkeen valkoisista kivistä muodostetun LAUKAA taideteoksen kanssa. Ilta on vielä sen verran nuori, että käyn kaupassa hakemassa evästarpeita Kuusaankosken taukopaikkaa ajatellen. Teen ostokset ja suuntaan pohjoiseen kohti kanavaa. Pyörätie kulkee tutusti Peurungan risteykseen, jonka jälkeen jatkan pari kilometriä maantien laitaa Varjolan ja kanavan risteykseen asti. Minulla ei ole mikään hoppu. Pyörittelen mukavasti eteenpäin ja jätän Laukaan keskustan taakseni. Peurungan jälkeinen maantien laita on tuttu monelta Pyöräile kylille -reitiltä, se on hyvin ajettavissa pientareen ansiosta. Pian olenkin jo Varjolan risteyksessä.

Kurvaan pienen polun alas nuotiopaikalle. Paikka on siistissä kunnossa, joku on tuonut itämaisen maton laavuun tuomaan lisämukavuutta yöpyjille. Tarkastan puuliiterin ja oven takaa paljastuu yllättävä näky – tyhjää täynnä! Ohhoh, paikan puuhuolto on ilmeisesti tauolla. Noh joudun hylkäämään suunnitelman nuotion valosta paikalla, ainakin osittain. Askartelen öljytonnikalapurkin ja paperinpalan avulla itselleni jo armeija-ajoilta tutun ”sissitonnikalan”. Tonnikalapurkin öljyn ja siihen upotetun paperinpalan avulla loihdin itselleni hätänuotion, joka valaisee nuotiopaikkaa suuren öljylampun voimalla. Istuskelen omatekemälläni nuotiolla tovin odotellen liekin sammumista. Lopputuloksena on lämmin tonnikalaeväs. Eväiden jälkeen matka jatkuu. Koskisillan molemmin puolin on alkanut syntyä vedestä nousevaa usvaa, vaikka aurinko on vielä hieman horisontin yläpuolella. Taivaan värit kosken yllä ovat kuin taideteoksesta.

Ilta alkaa

Jatkan Kuusaalta lännen suuntaan jatkuvalla tiellä. Tie on hiekkainen metsätie, joka johtaa Valkolaan. Ohitan Varjolan majoitusalueen. Isot tyylitellyt kyltit ja mökkinimet luovat majoitusalueelle todellista matkailuyrityksen tuntua. Paikka on herkullinen pyörämatkailijan näkökulmasta. Katselen ikkunoista kuultavaa valoa hämärtyvässä rantamaisemassa. Ilmeisesti mökit ovat varattuna. Matka jatkuu syvemmälle metsään. Ohitan Luken eli kalatutkimuslaitoksen. Peurunkajoen varrelle rakennettu tutkimuslaitos on alueen mittakaavassa valtava ja näyttää lähinnä hiihtokeskukselta jyrkän ja jylhän Multamäen kupeessa.

Multamäki nousee maisemassa niin korkealle, että näkymä vuorelle näyttää hieman ulkomaiselta. Järven rannasta kohoava vuori on noin 210 m korkea ja sen rinteillä mutkittelisi erinomaiselle näköalapaikalle vievä luontopolku. Kapea tie kurvaa ihan rannan tuntumaan. Vesirajasta saa erityisen tuntuman vuoren maisemaan. Jatkan matkaa. Huomaan, että viistoittain putoavassa maisemassa tielle on noussut jännittävä usva. Valkoinen usva näyttää kuin valuisi hiljalleen viisteisessä maastossa tien yli hentona harsona. Osittain usvakerros on niin sakea, että joudun tähystämään tien pintaa hieman tarkemmin kuoppien varalta. Päällysteen ja hiekkapinnan laatu on ollut kuitenkin siedettävää. Välillä usva ohenee ja välillä se on pakkautunut tiiviimmin tien ylle. Jatkan matkaa metsätiellä vuorottelevassa näkyvyydessä. Huomaan välillä tiellä loikkivan sammakoita.

Satunnaisissa pihapiireissä on massiivisia parru- ja hirsikasoja siisteissä pinoissa. Tuoksuu metsätaloudelle tyypillinen märkä ja pihkainen tuoksu. Pian myös metsään alkaa piirtymään järjestelmällisyyttä ja suoria puustorivejä. Olen saapunut Valkolaan. Kylässä on suuri, yli 100-vuotias kyläkoulu ja aktiivisena toimiva Valkolan kyläyhdistys, joka järjestää kaikenlaisia tapahtumia. Valitsisin jonkun alueen ihanista uimarannoista takuulla lepopaikaksi, jos aurinko olisi vielä ylhäällä. Valkola on miellyttävä kohde pyöräiltäväksi, vaikka mitään palveluita kylällä ei oikeastaan ole. Aiemmin näkemäni kalatutkimuslaitos on yksi voimakkaimmista alueen työllistäjistä ja itse kylän tunnetuin nähtävyys on Hitonhauta, jonne suuntaisin seuraavaksi.

Hitonhauta

Hitonhauta on jääkauden aikana muodostunut rotko Valkolan koululta noin 5 km päässä. Rotko on hyvin vaikuttava näky, se on päätynyt lukuisiin retkeilyoppaisiin Keski-Suomen Must-see retkeilykohteisiin. Se on niin maisemalliselta kuin geologiselta arvoltaan mielenkiintoinen. Noin 800 metriä pitkän rotkon seinämät nousevat 10–20 metriin. Rotkon leveys on 30–40 metriä. Valittelen itselleni, että näin pimeässä ja huonoilla kengillä minulla ei ole mitään asiaa Hitonhaudan alueelle. Tehokkaat ajovaloni saisin kyllä käsivaloiksi, jos päätyisin jalkautumaan. Paikan lähelle pääsee Hitonhaudantietä pitkin, mutta loppumatkasta on moottoriajoneuvolla ajo kielletty.

Laskettelen Valkolasta suoraa ja päällystettyä Valkolantietä alle kilometrin ja näen kääntymisestä muistuttavan varastohangaarin. Myös tienviitta osoittaa Hitonhaudalle. Poljen hiekkaisen maankaatopaikan läpi. Hiekkaiset alueen avoimet kukkulat ja dyynit ovat usvan peitossa. Jatkan suorarivisten talousmetsien lomassa ja jälleen iso Hitonhauta -kyltti yllättää. Tässä kohtaa harkitsen poikkeamaa. Horisontin taakse laskeneen auringon valoa on vielä hieman jäljellä, mutta se ei riittäisi paluuseen. Teen päätöksen jättää Hitonhauta seuraavaan kertaan, kun olen aikaisemmin liikkeellä. Jatkan matkaa ja metsän siimeksessä olevan järven pinta tuikkii viimeisiä taivaan oranssihtavia sävyjä puiden lomasta. On rauhallista. Tie kapenee jälleen ja reunat metsiköityvät tiheiksi. Mutkittelen hämärässä metsässä hetken ajan. Edessäni alkaa pitkä suora, jonka loppupäässä siintää valtaisa mäki metsän katolle. Alan kavuta porrasmaista mäkeä ylös. Jyrkkyyttä on, mutta nousu taittuu pikkuhiljaa. Vaikuttaa, että olen kiivennyt reitin korkeimmalle kohdalle. Puuskutan ja vedän hetken happea. Tien keskelle jähmettynyt lintu lehahtaa yllättäen läheisen puuston suojaan.

Villisti kasvavan metsämaiseman vastapainona on raivattuja hakkuuaukeita. Niiden alaston rajuus muistuttaa pohjoisen korpimaisemista ja todellisista erämaista.  Metsänkasvu ei ole onnistunut palauttamaan puita mäelle. Muutama pystyyn jätetty koppelo muodostaa terävälinjaisia siluetteja taivasta vasten. Siellä täällä pilkistää myös rakennuksia. Mäkikylä -nimestä voi päätellä, että harvojen rakennuksien jälkeen alkaa alamäki. Pudottelen Vehniää kohti. Reitillä on helppo pysyä, sillä risteyksissä oikea suunta näyttää aina ajettavimmalta.

Vehniän Iso-Hirvasen järven länsipuolinen maasto on hankalaa, tasaisia kohtia on vähän. Rinteille on rakennettu pikkumökkejä laikuttamaan mutkittelevan kylätien molempia puolia. Äänimaisema muuttuu hiljaisesta metsästä uuteen: alkaa kuulua raskasta moottorin huminaa ja ujeltavaa ääntä metsän takaa. Tasaisesta, mutta kaukaisesta liikenteen kohinasta päättelen, että lähestyn Nelostietä ja Vehniää.

Vehniä ja retkipyöräilyn ekonomia – päätös paluusta

Laskeudun metsäiseltä mäeltä tasaiselle niittyaukealle. Näen Nelostien risteävän menosuuntani kanssa ja täyspitkät sivuvalaistut rekka-autot suihkivat pikatiellä molempiin suuntiin. Rekoista kuuluu ujeltava ääni, joka muistuttaa minua aikaisemmista Euroopan pyöräretkistäni. Kuvittelen, että moisen massiivisen ajoneuvon näkeminen aikaisemmilla Mäkikylän metsäteillä puulastissa olisi ollut uskomaton tapahtuma, kun pimeä metsä valaistuisi tiellä kulkevan valonlähteen ansiosta. Alitan nelostien autolla ajettavan rummun läpi ja ajelen yöhön hiljentyneen kylän poikki pohjoiseen. Vehniä on Laukaan kunnan suurin kylä, jossa asuu noin 1000 asukasta. Sadat taloudet ovat levittäytyneet laajalle alueelle valtatien molemmin puolin. Laukaan torpparikylästä historiallisen kauppareitin varrelle kehittynyt Vehniä on edelleen pikatien ansiosta helppo saavuttaa. Voin kuitenkin kuvitella, että pienemmille kyläteille kääntyvä ja sieltä tuleva liikenne on aiheuttanut liikenneturvallisuuteen haasteita historiassa, kun kylän läpi on pyyhkinyt tuhansia, ellei kymmeniätuhansia moottoriajoneuvoja päivittäin. Liittymiä on onneksi rakennettu. Vuoden 2022 alusta alkaen Vehniälle on Jyväskylästä päässyt koko matkan moottoritietä pitkin. Täältä olisi myös helppo lähteä kauemmas maailmalle, sillä olen Tikkakosken lentoasemasta vain viiden kilometrin päässä.

Ihmettelen hetken uutuuttaan kiiltävää infraa ja mietin, miten logistiset ratkaisut muuttavat alueiden historiaa ja mielenmaisemaa. Siirryn nelostien ylittävälle sillalle ja katselen kaukaisuuteen jatkuvaa kirkkaasti valaistua moottoritietä. Tehokas infra on elintärkeää kansalaisille ja elinkeinoelämälle. Nelostie luo merkittävän kontrastin hiekkaisten, mäkisten ja metsiköitten pimeydessä kiemurtelevien tukkiteiden vieressä. Tuntuu hetken siltä, että olisin polkaissut uinuvan Vehniän kylätien läpi tulevaisuuden pikatielle.

Katson karttaa. Ilta on kääntynyt jonkin aikaa sitten yöksi ja auringonvalo on kadonnut. Pyöräile kylille -reitti jatkaisi takaisin Laukaaseen noin 15 km kun laskeutuisin Alapohjantietä vähän ja lähtisin päällystetyllä suoralla kohti itää. Huomaan pienen kylmyyden vaivaavan. Lämpötila on enää noin kymmenen celsiusastetta. Alan näkemään valinnoissani ekonomisia piirteitä. Retkipyöräilyhän on ekonomiaa eli matkan taloudellisten tekijöiden laskemista. Ekonomisessa ajattelussa on otettava huomioon kilometrit, mäet, nopeus ja niiden suhteuttaminen jaksamisen, eväiden ja nesteen riittämiseen – jopa paristojen ja akkujen riittämiseen. Laskelmissa on myös otettava mukaan tällä kertaa lämpötasapaino ja oma motivaatio. Alapohjantien risteyksestä on suora ja mukava pyörätie lähes Jyväskylään asti. Se olisi vain 21 kilometriä. Jos kääntyisin Laukaaseen, minulla menisi vielä kaksi tuntia ja kotimatka pitenisi 15 kilometriä. Laukaaseen johtava tie on leveä ja päällystetty. Sen varrella on kuitenkin lähinnä tasaisesti metsää ja Peurungan golfkenttä. Kuu loistaa ja valaisee risteysaluetta. Teen päätöksen jatkaa kotiin. Yhteismatkaa tulisi kertymään noin 75 kilometriä, joka on jo mielestäni mukava retkimatka. Olisin voinut tehdä osan matkan siirtymästä bussilla, mutta tällä kertaa päädyin ajamaan Jyväskylästä Laukaaseen. Nyt kun toistan itselleni kysymyksen, onko mitään järkeä enää painella kuunvalossa tuttua tietä Laukaaseen, päädyn valitsemaan suoremman kotiinpaluun, koska kylmyys alkaa vaivata toden teolla pysähdyksissä.

Etenen suurella vauhdilla tasaista ja sulavaa pyörätietä Alapohjantien vierellä. Nautin valinnastani. Usva ja valot luovat tielle eteerisiä ja kelmeitä valoilmiöitä sumuharsoon. Peltojen ylle on muodostunut kevyt usvavaippa, ja katuvalojen valaisemat kosteat usvaseinämät luovat rytmitystä. Ohitan Tikkakosken ja paahdan sileää pinnoitetta retkeni kovimmilla nopeuksilla. Ajattelen lämpimän suihkun kautta nukkumaan pääsemistä.

Laukaan luoteiset maisemakylät – retkireitti on ollut miellyttävä ja mukavalla pyörätiellä etenen niin automaatiolla, että voin summata retken kokemuksia ja ajatella mielessäni alueiden kehittymisen kaarta. Retki on ollut mielenkiintoinen ja tarjonnut hyviä kokemuksia. Aina ei mielestäni tarvitse lähteä polkemaan valoisan aikana. Pimeäajo laajentaa retkipyöräilijän kokemusmaailmaa. Pimeys ja yön rauhallisuus luo perspektiiviä pyöräilyn elementteihin: lämpöön, valoon, liikenteeseen ja ääneen. Yöllinen pyöräretkeily opettaa arvostamaan päivän vaiheiden moninaisuutta ja olemista läsnä muuttuvassa hetkessä.

Muuratjärvi on ainakin muuramelaisille kovinkin tuttu järvi naapurissa. Kalaisa järvi sijaitsee Muuramen länsipuolella ja se laskee vettä Muuramenjoessa Muuramen kaupungin kyljessä Päijänteeseen. Järvi jää Muuramesta katsottuna Muuramenharjun taakse länsipuolelle, itse harju on padonnut järven nykyiselle sijalleen. Järven kiertäminen on monipuolinen kokemus keskisuomalaisesta tiemaisemasta. Kierron varrella näkee monenlaista tietyyppiä ja matka voi parhaimmillaan antaa perspektiiviä seudun historiaan.

Alkumatkan suunnittelu / siirtymä ja kierto

Muurame toimii hyvänä tukialueena kiertoon ja matkaeväät ja valmistelun voi tehdä helposti Muuramessa. Muuratjärven ympäri voi ajaa molemmin kiertosuunnin. Itse ajoin vastapäivään, sillä pyöräilin Jyväskylästä Ronsuntaipaleentietä Isolahteen ja jatkoin mäkistä taipaletta järven pohjoispuolelle. Näin ollen matkaa kertyi itselleni koko kierrossa noin 55 kilometriä Jyväskylän keskustasta. Isolahdentietä en ajanut, sillä siirtymä Muuramesta takaisin Jyväskylään Vanhan nelostien kautta on suorempi reitti.

Vaihtoehtoisesti kiertoon voi tulla Jyväskylästä lyhyellä linja-automatkalla; linkit 14 ja 21 kulkevat Muurameen. Myös Korpilahden suunnalta voi lähteä kiertämään järveä ja halutessaan jättää Kuusaanmäentien länsi-itäsuuntaisen tien raskaat hiekkamäet kokematta.

Matkakokemus

Lähden matkaan aurinkoisena iltana. Jyväskylän keskustan festarihumu saa minut liikkeelle ja lähden kaupungin hulinaa karkuun rauhalliselle Muuratjärven kyläkierros -hankereitille. Teen siirtymän Jyväskylästä Isolahteen toisesta reitistä tuttua mäkitaivalta. Tällä kertaa reitti tuntuu lyhyemmältä, kun ajattelen sitä vain siirtymänä, enkä itse reittinä. Isolahden bussipysäkillä päätän pukea tuulipuvun. Varsinaisesti olen virallisella Pyöräile kylille -hankkeen Muuratjärven kyläkierto -reitillä vasta nyt, vaikka olenkin jo matkannut kymmenisen kilometriä.

Lähden Saukkolaa ja Tikkalaa kohti. Ensimmäinen pitkä alamäki pudottelee Isolahdelta kohti Saukkolaa ja ylittää Muuratjärveen virtaavan Myllyjoen. Tuulipuvun vasen hartia alkaa räpättämään tuulessa. Säikähdän kovaa ääntä ja naurahdan itselleni. Maantie kulkee tyypillisessä metsämaisemassa ja peltojen viertä eteenpäin.

Mäkitaival ja tierakentamisen ihmeet

Saukkola ei juuri tunnu kylältä. Satunnaisia harvoja maataloja pilkistää siellä täällä. Pyörällä etenee mukavasti Saukkolan läpi ja nopeus on kova, kunnes pellon jälkeen tie lähtee kaartamaan nousuun. Huomaan 7 % mäkinoususta kertovan varoitusmerkin. Minua tämä ei hetkauta, sillä mäki ei näytä kovin jyrkälle. Mäki voisi olla huomattavasti jyrkempi, ellei tien suunnittelupöydissä mäkeä olisi päätetty ylittää kallioleikkauksen avulla.

Tie näyttää juuri siltä, että maaston mäkeen on kaiverrettu mahtipontisella työkalulla kunnon kanjoni. Kanjonin molemmin puolin olevat kallioseinämät kohoavat ainakin 5 metrin korkeuteen Sutolanmäen rinteillä. Kallioleikatun tien molemmin puolin on kaiverrettu kohtalainen oja. Ilmeisesti siltä varalta, jos seinämien lohkareet pääsisivät liikkumaan roudan jäljiltä ja rojahtamaan irti seinämästä. Ajatus vyöryvistä järkäleisistä lohkareista puistattaa hieman. Palaan muistoissani Monte Negron Dinaaristen alppien rinteille. Noille korkeille vuorille rakennettuihin tunneli- ja rinneteihin, jossa kallioleikkausten jyrkät, lähes kohtisuorat ja jopa tien päälle kovertuvat seinämät ja tielle seinämiltä pudonneet irtolohkareet herättivät todellista jännitystä.

Katselen jälleen tien reunamia kivutessani ylöspäin. Samankaltainen, mutta massiivisempi, ja itseasiassa koko Suomen massiivisin, kallioleikkaus syntyi 2020-luvulla Kirri – Tikkakosken välille, josta kalliota ja maa-ainesta revittiin luonnosta irti noin 1,2 miljoonaa kuutiota, kun päätöksissä päädyttiin tunneleiden sijaan kallioleikkauksiin. En osaa arvioida polkemani kallioleikkauksen massiivisuutta mutta se on ainakin moninkertaisesti pienempi verrattuna Kirrin leikkaukseen.

Saavutan rehkinnän jälkeen tasaisen kohdan ja pääsen kallioleikkauksen kanjonista pois. Tie jatkuu selvästi luonnottoman tasaisesti seuraavankin mäen rinteelle. Tässäkin kohtaa tieinsinööri on voittanut mäen. Maantie jatkaa muuta maastoa korkeammalla. Näkymät puiden yli Muuratjärven pohjoiseen Saukkolanlahteen vaikuttavat. Metallisen tien suojakaiteen takana lähinäkymä putoaa ainakin 10 metriä louheista ja murskeista pengerrinnettä metsikköön. Maantien maastoon piirtäneet ammattilaiset ovat selvästi päätyneet maisemaa muokkaaviin ratkaisuihin ja lyhyt osuus on hämmästyttävän irrallinen muuhun reitin tieosuuteen verrattuna. Jatkan etenemistä rennosti ilta-aurinkoista Saukkolandentietä. Maatalon isäntä heilauttaa kättä tervehdykseksi, heilautan takaisin hymyillen ja soitan kelloa. Talot ja pihapiirit alkavat laikuttamaan tiheämmin tienviertä. Ohitan pian Tikkalan nimikyltin.

Tikkalan keskus

Tikkalan kylän keskusta sijaitsee kolmen tien risteyksessä Muuratjärven länsipuolella. Kylä on saanut nimensä alueen ensimmäisestä talosta Tikkalasta, jonka historia vie kauas 1500-luvulle. Erikoisin piirre keskittymässä on edelleen toiminnassa oleva K-Market kyläkauppa ja yhden pumpun bensa-asema. Alueen palvelukanta on siis huomattavasti lähipitäjiä korkeammalla. Lähimmät kaupat löytyvät Muuramesta, kymmenen kilometriä linnuntietä järven toiselta puolelta. Näillä metsätaipaleilla kauppavalikoima on ylellisyyttä. Suunnittelen visiittiä ja kirjoitan mieleni ostoslistalle ainakin jäätelöä.

Tikkalan Mehtosen kauppa on maanantaista sunnuntaihin auki puoli kuuteen. Itse olen armottomasti liian myöhässä kaupan ovella. Taukojäätelö jää haaveeksi. Ihmettelen hetken Tikkalan keskittymää risteyksessä. Kilometriopasteet näyttävät Jyväskylään, Korpilahdelle ja Petäjävedelle. Valitsen suunnan Korpilahdelle. Tiedostan, että seuraavan kerran näen Tikkalan kaltaisia palveluita Muuramessa.

Hiekan ja kuoppien peltotie

Heti Tikkalan keskittymästä lähtiessä tie muuttuu hiekkatieksi. Raju tien leveyden kattava vesiuurre yllättää niin, että joudun jarrut pohjassa pysähtymään kanjonin äärelle. Potkaisen jalan uurteen yli. Ehdin juuri ja juuri jarruttaa. Kovassa vauhdissa olisi käynyt huonosti. Tien pinta on muutenkin kuin pommituksen jäljiltä. Koko tien levyiset “nimismiehenkiharat” ja kumpareenomaiset töyssyt hyppyyttäisivät minua hallitsemattomasti, jos päästelisin alamäkeen täysillä. Sateen valuma on päässyt uurtamaan muuallekin syviäkin hiekkakanjoneita, joiden ylittämisessä on syytä jalkautua, laskettelen mäkiä varovasti kuoppia väistellen. Kerran täräytän kaarteessa kuoppaan. Kiitän pyöräni renkaita kiitettävästä tartunnasta tiehen kun pysyn pinnassa kiinni. Tien vaatima valppaus pitää hereillä. Muutakin liikennettä kulkee tiellä satunnaisesti.  Yritän kuvitella töyssyistä tietä pimeällä aivan liian kovaa mutkista ajavan auton alla – rallikuski ehkä pitäisi auton hallinnan, tavan kaahari päätyisi ojaan.

Tikkalan kyläkeskuksesta Korpilahden suuntaan on laajoja, kauniisti kumpuilevia peltoja ja komeita maataloja. Näiden aktiivisten maatilojen toiminta on varmasti luonut perusteet Tikkalan nykyiselle aktiivisuudelle. Yhden pellon kultaisena jatkuva kumpuilevat palstat ovat ilta-auringon kultaamana erityisen kauniita. Kuljen läpi Ohelanaukeen, joka on aktiivinen maatalous- ja majoitusalue, josta ei maaseutuidylliä puutu. Tiluksilta löytyy vanhaan maitohuoneeseen rakennettu YMIS käsityöläispanimo. Voisin kuvitella itseni joskus yöpyvän täällä ja katsella latopirtin ikkunasta avautuvaa kaunista peltomaisemaa siemaillen Ohelanaukeen myymälästä napattua olutta. Jatkan Ohelanaukeen reunamille. Mieleni harhailee maaseutuidyllissä, kun katselen ilta-auringossa paistattelevia lehmiä kaukana pellolla. Yhtäkkiä toisella puolella puuston ja heinikön seassa rapisee eriskummallisesti… Mäyrä pujahtaa tielle! Mustavalkoraitainen otus sujahtaa ojan heinikosta tielle ja köpöttelee hetken tien laitaa hypäten myöhemmin metsään omille poluilleen. Teen nopean ohjausliikkeen vaistomaisesti etäämmälle, vaikken uskokaan mäyrän hyökkäävän eteeni enää. Olen aiemmin säikähtänyt lepikoista eteen lehahtavia metsälintuja ja metsän siimeksessä rymyäviä hirviä, mutta mäyrän näkeminen oli uusi kokemus!

Mystinen metsätaipale

Pyörittelen hiekkataipaletta eteenpäin metsiin nousevan mäen suuntaan. Mäkeä noustessa sivupeilistä välähtää hetken päivän viimeinen auringonvalo takanani peltomaisemien takaa. Tie vie minua metsään ja aurinko laskee mailleen. Laitan ajovalot päälle. Metsässä laskettelen viileitä laskuja ja väistelen kuoppia kovassa vauhdissa. Ohi vilahtaa jonkinlainen saha tai myllyrakennus pimeässä notkossa. Näyttää hieman karmaisevalta. Etenen pimenneessä metsässä yllättävän nopealla vauhdilla. Ylitän lyhyitä kumpareita, edellisen alamäen vauhdilla pääsee seuraavan kumpareen päälle. Kuvittelen, että jos pysähtyisin, joutuisin suomalaisessa uskomusperinteestä peräisin olevaan metsänpeittoon eli tilaan tai paikkaa, johon luonnossa kulkeva ihminen voi joutua eksyessään, vähän niin kuin alueen satunnaiset hylätyltä vaikuttavat vanhat rakennukset. En kuitenkaan ole eksynyt. Tie saa hetken ajan päällystettä. Vihtalahden sinipohjainen nimikyltti on vaurioitunut. Huomaan, että alueen muutkin opasteet ovat kokeneet jonkinlaista vahinkoa. Ehkä alueella on jonkinlaista juroa mystiikkaa.

Lisään kierroksia matkan mystiikkaan ja päätän polkea Muurameen opastavan viitan ohi parisataa metriä, sillä muistan geokätköilyharrastukseni kautta, että alueen metsään on hylätty raitiovaunuja. Siis ihan oikeita raitiovaunuja, joiden tarinan voi lukea YLEltä. Ilmeisesti vaunut on kärrätty 50-luvulla metsään ja ajatettu niin pitkälle pöpelikköön kuin veto on kuljetuskalustossa riittänyt. Jätän pyörän päätieltä poikkeavalle pienelle metsäpolulle. Tarvon hetken polulla kohti kätköpaikan koordinaatteja. Huomaan, että sukkani kastuvat. Suomaista kosteikkoa ei kannata tarpoa reikäisillä pyöräkengillä. Päätän jättää kätkön ja raitiovaunut toiseen kertaan. Polkaisen pyörän pois metsästä ja käännyn tulosuuntaani. Olen taas maantiellä. Jos jatkaisin eteenpäin, päätyisin Korpilahdelle. Muurameen johtava opaste johtaa hiekkatielle, joka on jo nopealla vilkaisulla todella hurjassa kunnossa verrattuna aiempaan. Toivotan lystikästä matkaa itselleni, kun huomaan tien muuttuvan koko ajan radikaalisti huonompaan suuntaan. Muutama vanhan ajan vettyneenoloinen aitta ja sammaloitunut kivimuuri näkyvät tien laidassa. Vihtalahti jää taakse.

Tie ei varsinaisesti ole kovin herkullinen pyöräiltäväksi, sillä pinta on heikkokuntoista ja mäet ovat rajuja. Tie on raskas ajaa, mutta vaihtoehtoinen reitti koukkaisi turhan kaukaa Korpilahdelta. Kiskon jyrkkää hiekkamäkeä ylös ja huomaan tien vierellä kyltin Havumäki ranchille. Skeittausta ja majoitusta tarjoava mielenkiintoinen alue on rakennettu keskelle koskematonta luontoa. En kuitenkaan tällä erää poikkea alueelle. Hiekkatie jatkuu vielä muutaman kilometrin. Viimeisen mäen harjanteelta edessäni avautuu peltomaisema ja näen pellon takana siintävän t-risteyksen sinipohjaiset kilometriopasteet. Tuskainen hiekkapätkä olikin lopulta lyhyt. Mäet tekivät kuitenkin tehtävänsä. Laskettelen huojentuneena päällystetylle maantielle. Myös synkeän oloinen metsätunnelma lakkaa.

Paluu päällysteelle

Etenen vauhdilla, kun saan taas päällystettä alle. Muuramen teollisuusalue lähestyy. Peltitehtaan suoralla saan vauhtia pyörälle. Kuulen, kuinka takaa lähestyy pärisevä moottorin ääni. Mopopojat ajavat vauhdilla ohitseni, ensimmäinen nostaa eturenkaan keulimiseen, toinen seuraa perässä. Turvaväli mopopoikien välillä on niin olematon ja vauhti on selvästi nostettu näyttämisen vuoksi korkealle. Toivon, ettei mitään kävisi pojille. Pojat käryttävät ohi ja pian pärräävä ääni hiipuu edessä siintävän käännöksen taakse ja sekoittuu Ysitien satunnaiseen meteliin.

Ylitän rauhallisen Ysitien ja käännyn Muuramen teollisuuskylää kohti. Rakennuskanta tiheentyy jälleen. Pihapiireissä tehdään kaikenlaisia ilta-askareita. Yhden autotallin edustalla mies korjaa veneen perämoottoria selällään makoillen lamppu suussaan. Hän ei noteeraa ohipyöräilyäni. Pian Harvian tehtaat vilahtavat ohi ja pyörätie Muuramen keskustaan alkaa. Polttoainevaunullinen juna kolistelee ylitseni Teollisuustien ylittävällä rautatiesillalla. Matkan loppu alkaa tuntua. Myös jaloissa alkaa tuntua, kun poljen Muuramenjoen yli Muuramen keskustaan. Muuratjärvi on kierretty ja hengähdän hetken Muuramen keskustassa ennen paluumatkaa Vanhan nelostien kautta. Kesäilta alkaa hiljalleen kääntyä yöksi ja palaan yön rauhallisuudessa Jyväskylään, jossa festarit edelleen pauhaavat. Ajattelen, että olipa hieno kokemus käydä rauhoittumassa metsien ja mäkien teillä. Kotimatkalla huomaan olevani tyytyväinen.

Maantiepyörä vaiko sittenkin gravel-pyörä?

Maantiepyörä ei nyrkkisääntöisesti sovi muuhun kuin urheiluun. Reitit kyllä sopivat hintaville maantiepyörille ja reittejä voi tehdä kunnonkohentamisen puolesta. Muutamilla reiteillä on kilometrien pituisia hiekkamaantieosuuksia, jotka ovat esteenä virtaviivaisimmille kapearenkaille. Niiden runkoon ei ole kuitenkaan mahdollista kiinnittää runsaasti matkatavaroita, mikä rajoittaa toteutettavan matkan pituutta ja kestoa.

Gravel- tai cyclocrosspyörä taas ottaa maantiepyöräilyn hyviä ominaisuuksia ja tarjoaa mahdollisuuksia vauhdista ja keveydestä tinkien. Itse näen että suunnittelemani reitit soveltuvat suotuisimmin gravel- tai cyclocrosspyöräilyyn. Tässä pyöräilyn trendikkäässä lajissa renkaiden koko kasvaa ja kuviointi muistuttaa erehdyttävästi maastopyöränrengasta.  Gravel- ja cyclocross pyörissä on usein paljon kiinnikkeitä tavaranlastaukseen, ja pyörätyyppi on ominaisuuksiltaan kuin tehty Pyöräile kylille -reiteille. Gravel-pyörä on pyörien linkkuveitsi ja palvelee niin työmatkapyöräilyssä kuin retkiajossakin. Jos etsinnässä on vauhdikas, luotettava ja ympäristöönsä mukautuva kulkupeli hiekka- ja asfalttiteille, niin gravel-pyörä sopii juuri sinulle!

Mikä se sellainen hybridi on?

Hybridipyörä on hieman maastopyörää muistuttava kaupunki/yleispyörä. Siinä on usein tyypillisesti yleisrenkaat, mutta se ei ihan pärjää gravel- tai cyclocross pyörälle nopeudessa, koska ajoasento on pystympi aiheuttaen maantieajoon merkittävää hidastusta. Se on usein hieman kevytrakenteisempi kuin kunnon retkipyörä, mikä voi tarkoittaa kevyempää maksimilastausta (mitä ei tarvitse miettiä niinkään Pyöräile kylille -reiteillä).  Hybridi-pyörä soveltuu siis kaikenlaiseen ajoon ja pärjää myös maastoelementtien kanssa. Sillä taittaa päivittäisen, pitkähkön työmatkan kuin myös työpäivän jälkeiset, urheilutreenit. Hybridi-pyörään voi usein helposti asentaa tavaratelineen ja lokasuojat, mikä tekee siitä täysverisen retkipyörän lyhyille ja hitaille retkille.

Maastopyörä avaa mahdollisuuksia retkeen

Maastopyörällä pääsee oivallisesti reiteillä eteenpäin myös hiekkaisemmilla tieosuuksilla ja satunnainen teiden huonokuntoisuus ei varmasti haittaa maastopyörällä liikkuvaa. Mutta suurin etu maastopyörästä on, jos haluaa saavuttaa virallisilta Pyöräile kylille-hankkeen reiteiltä poikkeavia luontokohteita reittien varrella, jäykkäperäinen maastopyörä on oiva valinta matkaan pidemmän siirtymän ja kilometrien vuoksi. Useat reittien luontokohteet ovat kuitenkin saavutettavissa pääosin päällystettyjä pyöräteitä tai maantienlaitaa pitkin. Lisäksi luontokohteita löytyy yllättävän läheltä virallista kirjoihin ja kansiin painettua reittiviivaa. Itselleni ei juuri tuota haasteita kulkea ei-maastopyörällä reittejä mahdollisimman lähelle kohdetta ja piipahtaa satulasta ihmettelemään hetkeksi luontoa. Toki maastopyörällä pääsee jo pidemmälle ja syvemmälle metsien poluille, mutta toistan vielä: millään suunnitellulla reitillä ei ole maastoreittipätkiä.

Myös maastopyörästä spinoffannut fatbike – läskipyörä – sopii maastopyörän lailla reiteille, mutta on jo kilomerien kanssa raskaammissa hankaluuksissa. Summaten maastopyörä sopii ehdottomasti poluille ja reiteille, mutta päällysteellä sitä on aina hieman raskaampi polkea eteenpäin kuin kevyempää ja kapearenkaisempaa pyörää.

Kaupunkipyörällä pääsee

Kaupunkipyörän tärkein ominaisuus on rentous. Reitit ovat rentoja ja niitä ei alkuperäisesti ole suunniteltu kuntolenkiksi tai hardcore-biketouring seikkailuksi. Kaupunkipyörän tai kaupunkipyörän kaltainen pyörän hyvät puolet löytyvät kantomahdollisuuksista. Usein esimerkiksi takatarakka tai etukori auttaa kantamaan matkatavaroita ja eväitä rennomman vauhdin eli pidemmän satulassa -oloajan puitteissa.

Tärkeätä on varmistaa, varsinkin ulkona säilytettävän ja paljon käytössä olevan kaupunkipyörän osalta, että pyörä toimii ajettuna liki moitteettomasti ja on turvallinen ajaa.

Sähköpyörän etu ja riski

Sähköpyörä on ehkä ihanteellisin vaihtoehto ihmiselle, joka on järkyttynyt reittien kilometrimääristä. Lähtökohtaisesti reiteille on suunniteltu lyhentäviä oikoreittejä tai reitit kulkevat bussiyhteyksien läheisyydessä. Sähköpyörällä kuitenkin pääsee akun täydellä latingilla varmasti kaikki reitit alusta loppuun, tai ainakin pitäisi päästä, jos kaikki on kunnossa. Siirtymä omasta kotoa reitille kannattaa kuitenkin huomioida akunkestoa ajatellen. Sähköpyörän suurin etu on juuri avustus. Monesti sähköpyörää käyttävien kuuleekin toteavan että ”sähköavustus poisti kaikki pyöräilyn huonot puolet, kuten vastatuulen ja ylämäen!”. On myös hyvä muistaa, että JAPAn Lastipyörälainaamo lainaa ilmaiseksi käyttöön sähköpyöriä!

Jos sattuisi käymään niin että akku loppuisi kesken matkan, voisi nähdä sinulla olevan kaksi vaihtoehtoa. Joko polkea raskaalla ja moottorivastusteisella pyörällä loppuun asti, tai polkea sopivimmalle linja-autopysäkille ja hypätä paluumatkalle. Pyörän sähköosat ja akku on syytä olla tiptop kunnossa ja varmatoimisia ennen matkaa luoden varmuutta pidemmille reissuille upeissa maisemissa. Sähköongelmat kesken reissun ovat lähes aina mahdottomia korjata tienpäällä ja varma tapa latistaa reissufiilis.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan kaikenlaiset pyörät sopivat Pyöräile kylille -reiteille. Jotkut tosin paremmin kuin toiset, eli jotkut pyörät ovat mukavampia ajaa ja kokemus on miellyttävämpi. Mutta kaikki riippuu siitä, mikä on itsellesi mukavaa! Usein pyöräilypiireissä kuuleekin toteamuksen: ”ei se matka tapa, vaan se vauhti.”. Toteamuksessa piileekin yksinkertainen totuus pyörämatkailun luonteesta. Kiire ei pitäisi olla minnekkään, eli pyörällä kuin pyörällä voi ajaa rennosti eikä tarkoitus ole ajaa niin että nyrkki alkaisi liikaa puristamaan ohjaustankoa.

Hyppään satulaan, vastatuuli puhaltaa lounaasta. Se ei pidättele minua, kun laskeudun keskustasta Savelan mäkeen ja pian huomaan polkevani jo Killerin ohi.  ”Koronatestauspiste” lukee kiinteältä vaikuttavassa kyltissä, en voi olla ajattelematta, miten näin kauas keskustasta ja jyrkän ylämäen taakse on päätetty sijoittaa tämäkin testauspaikka. Killeriltä kantautuu myös lonksuva kavionkolke. Huomaan pohtivani pyöräilijän ja hevosella ratsastajan yhtäläisyyksiä: molemmissa istutaan satulassa ja molemmissa liikutaan osin lihasvoimalla vähäpäästöisesti. Ratsastus historiallisena kulkutapamuotona, niin kuin pyöräilykin ennen autoistumista, käy mielessäni. Ehkä ratsastuksessa ja pyöräilyssä on jotain samaa. Yhtä kaikki tie Killeriltä Vesangantien risteykseen on hyväkuntoista uutta väylää, jonka silkkinen pinta antaa syyn tarkkailla ympäristöä tarkemmin silmin. Esikaupunkialue on muuttumassa metsäksi.

Vesangan huonokuntoinen tie

Uutta uljasta asfalttipintaa kestää vain muutaman sadan metrin matkan, sitten arki palaa – oikeastaan arkinen pyöräilytien irvikuva palaa. Vesangantien kunto on erityisen heikko, mikä tuntuu radikaalisti parempikuntoisen Killerin ohi kulkeneen pyörätien virheettömän kunnon jälkeen. Vaaranpaikkoja on jatkuvasti, maisemientarkkailu vaihtuu tien pinnan ja ajolinjojen tarkkailuksi. Vesangantiellä on bongattavissa kaikki päällystetyn tien huonokuntoisuuden merkit: pitkittäissuuntaisia railoja, paikoin tienleveyden kulkevia töyssyjä ja useita tappajakuoppia pitkin tien leveyttä. Halkeamia, lohkeamia ja rupuista säröasfalttia joutuu väistelemään tuon tuosta, eikä maisemien tarkkailuun jää juuri sopivaa hetkeä. Muutamassa kohdassa on laastaroitu tietä sileillä päällystepaikoilla, ehkä juuri niitä kaikista pahimpia kohtia. En silti usko, että tie oisi pelastettavissa uusilla päällystepaikoilla, vaan tie pitäisi asfaltoida uudelleen täysin alusta. Toisaalta tien huonokuntoisuus ei häiritse liikaa matkafiilistä. Huolimatta tien pinnan huonosta kunnosta, tie on valittu Metsäsuomalainen Vesanka -reitille sen rauhallisuuden vuoksi.

Pinnan tähystämisen lomassa en voi olla huomaamatta, että tien toinen puoli on mielenkiintoisesti vuoltu peruskallioon asti puhtaaksi. Pehmeästä maa-aineksesta on jäljellä vain lapiollisia siellä täällä paljaan kallion päällä. Portaittainen peruskallio irvistelee noin 20 metriä tien ja metsän reunan välissä. En tiedä, mikä vierustan maarakennuksen tarkoitus on, ehkä uuden pyöräkaistan rakentaminen Vesangan kylälle asti. Käännyn mäellä ottamaan kuvan näkymästä.

Vesangan rata

Epävarmaa pintaa pitkin kuljettu matka jatkuu Ruokkeen asutuksen läpi Ruokkeentien rautatietasoristeykseen. Tuttu rautatien ratapölkkyjen pistävä tuoksu on erityisen voimakas kuivana ja aurinkoisena päivänä. Tällä rataosuudella kulkee söpö kiskobussi ja erikoisvetureita muutaman kerran päivässä Petäjäveden ja Keuruun kautta Haapamäeltä Jyväskylään.

Pyöräilen rauhassa rautatien yli ja ehdin kulkea noin 50 metrin matkan, kun kuulen rautatieristeyksen kellojen kilkatuksen ja puomien sulkeutumisen takanani. Onhan minun käännyttävä katsomaan, miten tasoristeykseen jääneet tienkäyttäjät käyttäytyvät. Rautatiellä pyyhältää ohi keltainen huoltoveturi. Puomit aukeavat, liikenteen virta Ruokkeentiellä jatkuu. Jännä ajatus kulkuvälineiden hierarkiasta valtaa mieleni: jos pyörä on maantiellä hierarkian alinta kastia, niin juna on maantien risteämissä autonkin yläpuolella kulkemassa vapaasti ja pysäyttämässä liikennettä mielivaltaisena kulkupelinä, joka ei pysähdy edes täyspitkän kuorma-auton tähden. Jatkan matkaani Keuruuntien moottorihuminaa kohti. Kuulen vielä raiteilla kolistelevan veturin äänen ja metallin klankkeen etääntyvän metsän siimekseen.

Kartasta katsottuna näen lähellä siintävään Vesankaan johtavan kolme erilaista tietä: Kettulantie, Keuruuntie ja Möykynmäentie. Valitsen nimestä huolimatta jälkimmäisen, vaikka Keuruuntien piennar olisikin riittävän leveä ja matka saattaisi olla tasaisempi. Noh kilometri Möykynmäentietä ei ole liian haastava, vaikka muutama lyhyt hiekkainen mäki pitääkin kammeta ylös. Muutaman sadan metrin päässä kulkeva samansuuntainen äsken ylittämäni junarata kulkee Möykynmäen alta tunnelissa. Alamäki alkaa ja näen jälleen vierellä kulkevan Keuruuntien ja sen autovirran. Pyyhällän hiekka pöllyten Vesangan risteykseen Möykkymäeltä. Vanha Asemantien ja Möykynmäentien risteyksessä on mielenkiintoinen sisällissodasta kertova muistomerkki. Tältäkin alueelta on saatu ja menetetty nostoväkeä epämääräisille rintamalinjoille. Vanha Asemantie viittaa vanhan rataosuuden Vesangan 1984 lakkautettuun asemaan. Vesangan kylä on jatkanut kasvamistaan tämän jälkeen Keuruuntien ansiosta.

Vesanka – kylä kaupungissa

Käännyn Vesankajärventielle ja nautiskelen hetken kohtalaista pyörätietä. Keuruuntien jylinä jää taakse, kun jatkan matkaa Vesankajärventietä kohti kääntymistä. Vesangassa on kyllä yrityksiä, muttei pyöräilijälle selvästi itsestään viestiviä palveluja. Vesangan uimaranta voisi tarjota kuumana kesäpäivänä helpostusta, mutta päätän jatkaa matkaa koulun ohi kohti paluusta viestivää käännöstä. Muutaman mäen takaa avartuu alamäki ja laaja peltomaisema. Tuntuu rauhalliselta ja yhtäkkisen kaukaiselta. Maaseutumaisemat pääsivät yllättämään kaupunkilaisen. Kaunis maalaismaisema muuttuu taas metsäisemmäksi ja harva-asutteiseksi vähemmän ajetuksi hiekkatieksi, kun käännyn paluumatkaan kaupunkia kohti Soikkalantielle.

Vesangan metsätaival

Soikkalantie kulkee metsikön läpi. Metsän varjoissa on pieniä metsäisiä pihapiirejä, joiden pihoilla on kaikenlaisia metsätyökoneita. Luonnonvaraista ja taloudellista metsää on vuorottelevasti matkalla. Muutama auto kaahaa ohi sankka pölypilvi perässään. Vauhti tällaisella tiellä viittaa liian tuttuihin maisemiin. Vesanka ja Soikkalantien metsäosuus on vain 15 minuutin ajomatkan päässä Jyväskylän keskustasta ja siellä asuu yllättävän paljon niin sanotusti ’kaupunkilaisia’.

Metsäistä suoraa riittää mukavasti. Muutaman nousun jälkeen alkaa hurja alamäki. Näen Laajavuoren hyppyrimäen takaosan ja nautin ohikiitävästä metsämaisemasta. Tie on sen verran hyvässä kunnossa ja näkymä riittää pitkälle, että uskallan päästellä alamäkeen kovalla vauhdilla. Mittarissa vilahtaa 50 km/h nopeus. Majakosken risteykseen asti pääsee alamäen vauhdeilla ja siirryn taas maantien laitaan. Ruokkeentietä voisi ajaa Laajavuorelle, mutta vilkas liikenne ja ohut piennarkaista tekevät päätöksen puolestani. Päädyn ajamaan Ruoketta kohden ja tulisin myöhemmin kääntymään jo aiemmin kuljetulle erityisen huonokuntoiselle mutta rauhallisemmalle Vesangantielle. Tuttu käännös ja tasoristeys näkyvät jälleen. Ruokkeen asutuksen jälkeen tien vieren kallion paljas ja ronski näky kuitenkin yllättää uudelleen. Tällä kertaa hahmotan suunnitelmaa rakennustyössä. Ehkä paikalle rakennetaan uusi samansuuntainen tie ja asutusalue. Aika näyttää. Toivottavasti ainakin tie saataisiin uusittua.

Kotiinpaluu sujuu rennosti ja matkasta jää käteen mukava retki lähelle. Vesangan kierto eli Metsäsuomalainen Vesanka on monipuolinen ja reitillä on nähtävää, vaikkei uskoisi näin lyhyelle matkalle. Palveluita Vesangan reitillä ei ole eikä oikeastaan eväillekään jää tarvetta, sillä matka on loppujen lopuksi vain noin 25 km. Keskustasta Vesankaan ja takaisin. Vesankajärvellä voisi toisaalta käydä uimassa. Noh seuraavalla kerralla sitten! Historiallisesti Vesanka vaikuttaa niin mielenkiintoiselle, että suuntaan kirjastoon etsimään lisätietoa, mikä on parasta mihin pyörämatkailu voi itseni satulan ulkopuolella innoittaa.